Kenkäkauppaan, jossa olen töissä, tulee vähän nuhjuisen oloinen äiti lapsensa kanssa suoraan kassalle (tietysti välittämättä parista asiakkaasta, jotka jonottivat maksuvuoroaan).
Henkilö kaivaa pussista likaiset lastenkengät, joista pohja näyttää olevan osittain irronnut.

A: Nämä pitäisi vaihtaa!
M: Pieni hetki, palvelen teitä ihan pian…

Asiakas puhisee ja puhkuu vieressä ottaessani maksun vuorossa olevalta asiakkaalta. Seuraava asiakas kertoo ettei hänellä ole kiire, vaan voin palvella reklamaatiotapauksen ensin.

M: Noniin, kengät ovat tainneet mennä siis rikki.
A: No niin on! Todella huonoa laatua!
M: Olisiko teillä kuittia?
A: No ei ole enää! Mutta täältä nämä kengät on ostettu!
M: Juu, kyllä meillä tämännäköisiä kenkiä on aiemmin myyty, mutta kuitti tarvittaisiin joka tapauksessa. Milloin ostitte nämä kengät?
A: No on siitä kohta vuosi! Ei ole kuule tapana säilytellä kenkäkuitteja niin pitkään!
M: Anteeksi? Vuosi?
A: Niin niin! Yleensähän kaikkialla on vuoden takuu!
M: Monissa elektroniikkatuotteissa kyllä, mutta ei kengissä… Kenkiähän on selvästi käytetty aktiivisesti ja ne ovat käytössä kuluneet…

Käydään pieni “keskustelu” asiakkaan oikeuksista jne. jonka jälkeen asiakas myrskyää ulos ja vannoo pysyvänsä loitolla liikkeestämme jatkossa. Kiitos siitä.
Enpähän antanut periksi

Työskentelen vaatekaupassa ja valitettavan usein asiakkaat jättävät sovittamansa tai katsomansa vaatteet miten sattuu lojumaan. Ei niitä tietysti tarvitsekaan täydellisesti takaisin pinoon taitella, mutta seuraavan asiakkaan on tietysti hankalampi löytää sopivia vaatteita epämääräisestä kasasta.

Kerran kävi kuitenkin outo tapaus:

Asiakas tuntui keskittyvän kovin vähän itse vaatteisiin. En aluksi kiinnittänyt asiakkaaseen paljoa huomiota, mutta sitten alkoi tuntumaan, että asiakas vain taittelee vaatteita nätisti takaisin pinoihin. Seurasin asiakkaan toimintaa hetken ja todellakin: asiakas järjesteli vaatteita aivan kuin olisi ollut meillä töissä.
Menin sitten kysymään, että voinkohan olla avuksi (ehkäpä asiakas olisi halunnut hakea meille töihin ja oli suorittamassa hyvin erikoista työhakemusta .

Asiakas tuntui kovasti säikähtävän minua ja mutisi jotain hyvin nopeasti ja kiiruhti ulos liikkeestä. Outo tapaus.

Vaan saisi tulla uudestaankin järjestelemään

Vaatekaupassa, jossa olen töissä, pyörii asiakas vähän sen näköisenä, ettei tiedä ihan tarkkaan, että mitä etsii. Kuten tapana on, lähestyn asiakasta.

M: Hei, voinkohan jotenkin auttaa?
A: Et voi! Kyllä minä tiedän mitä minä haluan!
M: Okei, se on hyvä.

Poistun paikalta siinä vaiheessa asiakkaan töykeyttä ihmettelemättä. Jonkun ajan päästä asiakas tulee tuohtuneen oloisena kassalle, jossa olin juuri palvellut edellisen asiakkaan.

A: On kyllä huono kauppa!
M: Anteeksi?
A: Kukaan ei auta! Ei täältä voi mitään ostaa, kun kukaan ei halua auttaa!
M: Ai? Kävinhän minä aiemmin kysymässä, että voinko olla avuksi…

Asiakas lyö löytämänsä paidan raivolla tiskiin, eikä sano enää mitään. Puhisee ja maksaa vihaisesti käteisellä.

Aika varovasti toivotin sitten vielä kuitenkin hyvää päivänjatkoa.